Aloin hätääntyneenä etsiä äitiä, sisällä hän ei ollut, joten juoksin ulos ja hieman hätääntyneenä. Takapihalla parvekkeen alla säikähdin valtavasti, äiti röhnötti maassa naama ruhjeilla ja jalat puskassa. Päättelin että hän oli pudonnut parvekkeelta. Kumarruin äidin ylle ja yritin ottaa selville hengittikö hän. Kuulin äkkiä askelia, oksan katkeavan äänen jalan alla ja pongahdin ylös peläten että Adam tulee. Pian kulman takaa esiin asteli tumma, komea mies, muttei hän ollut Adam. "Maria?" Mies sanoi ilahtuneella äänellä. "Minä olen.." Mutisin, polvistuin taas ja aloin tökkiä äitiä. "Conny Maple." Mies esitteli itsensä ja käveli lähemmäs. "Äitisi hengittää. Soittaisitko ambulassin niin minä yritän auttaa häntä." Conny sanoi ojentaen kännykkänsä minulle. Naputin nopeasti numerot ja tilasin ambulanssin paikalle.



"Maria.." Conny ähki nostettuaan äidin syliinsä. "Auttaisitko äitisi kädet niskani taakse etten tiputa häntä? Ajattelin viedä hänet tiensivuun odottamaan ambulanssia." Hän sanoi ja minä tottelin. Yletyin juuri ja juuri törkkäämään äidin kädet niin että ne menivät Connyn kaulan ympäri. Mies lähti kohti tietä ja kauempaa kuului ambulanssin kaikuva ääni.



Ambulanssi tuli, Conny nosti äidin kyytiin ja veti minut mukaansa saattamaan äitiä sairaalaan. "Conny.. Mistä sinä tiesit nimeni ja miten osasit tulla takapihallemme..?" Mutisin vilkuillen vuoronperään äitiä ja Connya. "Soitin ovikelloa, muttei kukaan avannut. Auto oli kuitenkin pihalla joten päätin kurkistaa takapihalle. Puhdasta sattumaa että äitisi oli juuri silloin loukkaantunut. Tulin siksi että minulla on kerrottavaa. Kuulin juuri että tänne Gingeria Lanelle on muuttanut yksinhuoltajaäiti perheineen ja nimet kuulostivat tutuilta.." Conny sanoi hiljaa katsellen ambulanssipedillä lepäävää kalpeaa äitiäni. "Niin?" Kehotin miestä jatkamaan ja hän kääntyi minua kohti hymyillen hieman. "Älä nyt järkyty hirveästi, mutta minä olen isäsi." Hän sanoi ja järkytyin sydänjuuriani myöden. "Mutta.. Hänhän on kuollut!" Henkäisin ja katsoin silmät pyöreinä miestä joka istui vieressäni kovaa vauhtia kiitävässä ambulanssissa ja väitti kirkkain silmin olevansa isäni. "Ei suinkaan. En minä sinne mereen tippunut vaan ystäväni Matthias. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja häipyä vähin äänin käskettyäni kavereitani valehtelemaan että laidan yli oli tippunut kaksi miestä. En olisi halunnut hylätä sinua ja Linaa, mutta tilanne lähestulkoon vaati sitä." Isä sanoi murheissaan. Olin järkyttynyt. "Mikä tilanne?" Kysyin juuri ja juuri kuuluvalla äänellä ja isä oli juuri vastaamassa kun ambulanssi pysähtyi nytkähtäen ja takaovet aukesivat. Äiti vietiin kovalla kiireellä pois, me lähdimme perässä kohti sairaalan sisäänkäyntiä, enkä minä saanut koskaan tietää mistä tilanteesta oli kysymys.



Kävelin kohti sairaalan sisäänkäyntiä isäni perässä. Tuo kolkko talo hirvitti minua ja astelin peloissani sisään ihmisiä suhisevaan aulaan. "Öhm, isä?" Sanoin vilkaisten Connyyn joka kääntyi katsomaan minua. "Missä äiti on? Mitä me nyt teemme?" Jatkoin huolissani. "Äiti on turvassa. Me nyt vain odotamme.. Kas, päivystäjäsihteeri. Käyn hänen juttusillaan. Istu sinä tuohon mustaan tuoliin tuossa." Isä sanoi ja käveli kohti tiskiä jonka takana istui hyvin virallisen näköinen nainen valkoisiin pukeutuneena.



Istuin tuolille ja pian Isä seurasi perässä. "Nainen tiskin takana kertoi että äitisi vietiin huoneeseen 136 tutkittavaksi. Meidän on nökötettävä tässä sellainen tunti ennen kuin pääsemme keskustelemaan lääkärin kanssa tai ylipäätänsä näkemään Linan." Conny selitti ja minä katselin häntä kuunnellessani huolestuneena ympäri isoa aulaa. Jostain kuului piipitystä, kiireiset lääkärit ryntäilivät hoitajat kannoillaan edestakaisin, ambulanssimiehet toivat jatkuvasti uusia potilaita sisään pääovista ja puhelin pirahteli taukoamatta. Olin juuri juoksemassa pakoon hälinää vessaan kunnes meitä kohti käveli arvokkaan näköinen lääkäri. "Neiti Shandel? Herra Maple?" Lääkäri kysyi katsoen silmälasiensä yli meitä. Isä nyökkäsi ja lääkäri kertoi äidin olevan tutkimusten jälkeen huoneessa 543, tällä hetkellä hän nukkuisi. Saimme luvan mennä huoneeseen ja lähdin seuraamaan isää ja lääkäriherraa.



Astuin huoneeseen 543 ja katselin ympärilleni. Äiti nukkui keskellä huonetta sairaalasängyssä levollisen näköisenä, hänen vieressään piipitti sydämenseurantalaite ja nurkassa oli kaappi täynnä lääkkeitä. Silmäni osuivat äidin toisella puolella olevaan isoon pulloon. Katsoin sitä järkyttyneenä ja isä huomasi sen. "Se on vain happipullo, pikkuiseni." Isä sanoi hieman huvittuneella äänellä, mutta hänen kasvonsa olivat haudanvakavat. Lääkäri asteli lähemmäs meitä kirjoitettuaan jotain kädessään olevaan lehtiöön. "Lina Shandelin tila on nyt vakaa. Hän oli ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa hyppäämällä alas parvekkeelta, sillä mitään sairauteen tai muuhun komplikaatioon viittaavaa ei ole vielä löytynyt tutkimuksessa, emmekä ole vielä saaneet käsiimme vanhoja potilastietoja hänestä sillä olette muuttaneet juuri paikkakunnalle. Joten emme voi olla varmoja että onko tämän aiheuttanut jokin komplikaatio kesken parvekkeella olon vai puhdas itsemurhan yritys. Nyt hän voi tilanteeseen nähden hyvin ja saattaa pian herätä. Jätänkin teidät tänne hänen seurakseen." Lääkäri kertoi ja lähti pois huoneesta. Olin järkyttynyt, itsemurhaa! Eihän äiti sellaista tekisi, ei ikinä.. Mutta sitten taas alkoholi ja muut aineet olohuoneen lattialla puhuivat lääkärin teorian puolesta. Katselin äitiä hetken huolestuneesti, mutta sitten hänen huuliltaan purkautui hiljainen vaikerrus.



Äiti heräsi ja nousi istumaan. Hän vilkuili vuoronperään minua ja Connya. Sitten hänen ruhjeiset kasvonsa vääntyivät järkytykseen. "CONNY?!" Hän kirkaisi ja katsoi miestä. Isä nyökkäsi ja hymyili. "Näen unta. Näen untaaa." Äiti hoki ja lysähti takaisin sänkyyn. Sitten hän tarttui nopeasti päähänsä ja alkoi voivottaa. "Äiti? Mikä tuli?" Säikähdin ja katsoin sängyssä kiemurtelevaa äitiäni. "Päähän vain sattui kun laskin sen nopeasti takaisin tyynylle." Äiti huokaisi ja katsoi taas kohti isää, tällä kertaa makuulta. Isä selitti kaiken saman hänelle mitä minullekin ambulanssissa. Äiti oli hämillään mutta hymyili sitten hyväksyvästi. Sitten hän pyysi josko me voisimme auttaa hänet pyörätuoliin ja viedä kävelylle. Tokihan me autoimme ja pian äiti huristelikin mustassa pyörätuolissaan pitkin käytäviä minun työntäessä ja isän kipittäessä vieressä.



Veimme hänet sairaalan taka-oven luokse ja parkkeerasimme ovenkulmaan. Äidistä lähti outo haju, varmaankin lääkkeiden vaikutuksen takia. Hän katseli meitä surullisesti ja alkoi selittää mitä oli tehnyt ja miksi. Selvisi, että hän oli humalapäissään mennyt parvekkeelle kaiteelle istumaan ja lipsahtanut alas. Ei hän ollut aikonut itsemurhaa, mutta oli tippunut alas ruusupensaaseen ja pensas oli raapinut hänen kasvonsa. Tiputus oli myöskin ollut niin iso, että hän oli maahan tullessaan lyönyt päänsä pahasti. Isä oli hirveän järkyttynyt että äiti vielä joi, ja alkoi saarnata hänelle siitä ettei halua vanhojen asioiden toistuvan enää. Äiti katsoi kiukkuista isää hieman katuvana ja nyökkäsi myöntävästi tämän kehoitukseen olla juomatta alkoholia enää. Äiti pyysi että pääsisi käymään kotona, joten kysyimme luvan lääkäriltä. Saimme pitää äitiä kotona iltakahdeksaan jolloin hänet piti palauttaa sairaalaan. Äiti halusi lähteä heti eikä tahtonut vaihtaa arkiasuunsa vaan olla keveässä pyjamassa joten häivyimme samantien. Koti ei ollut kovinkaan kaukana joten lähdimme kävellen.



Kun pääsimme kotiin työnsimme äidin olohuoneeseen. Hän huomasi lattialla edelleen olevat juomat ja syöksähti polvilleen viinipullonsa viereen. Katselin isän kanssa hämmästyksen vallassa kun äiti kurottautui ottamaan lasillisen juomaa. "Enkö sanonut ettet saa juoda!" Isä jyrähti, mutta äiti hörppäsi pienen mukillisen punaviiniä. Juuri kun isä oli lähtemässä ottamaan juomat pois, äiti alkoi horjua ja lysähti kasaan suoraan lasien ja pullon päälle. Aloin kiljua ja isä juoksi äidin luokse. Pullo oli särkynyt ja sirpaleet olivat lävistäneet äidin kaulan vasenta puolta jonkin verran ja joitakin lasisiruja oli iskeytynyt poskeen. Äiti oli kaatunut voimalla pullon päälle, kun se pääsi tuottamaan noin suurta tuhoa. Olin järkyttynyt ja juoksin taas tilaamaan ambulanssin. Puolen vuoden sisällä olin tehnyt sen jo kolmesti, tänään kahdesti.




Äiti vietiin leikkaukseen välittömästi sairaalaan päästyään ja neljä tuntia myöhemmin hänes tuotiin samaan huoneeseen missä hän päivällä oli ollut. Lääkäri saapui meidän luoksemme kasvoillaan synkkä ilme. "Rouva Shandelin tilanne on nyt huono. Hän on vaipunut koomaan leikkauksen jälkeen. Leikkauksessa poistimme lasinsirut, mutta vanhoista potilastiedoista joita vihdoin pääsin tutkimaan, selvisi myös, että hänellä on 20 -vuotiaana diagnosoitu autokolarin aiheuttamana melko lievä aivovamma. Tämänpäiväisen pudotuksen johdosta vamma paheni ja hän menetti kotiin mennessään tajuntansa tämän takia. Huonoa onnea että alla sattui juuri silloin olemaan särkyvää lasia." Lääkäri sanoi katsellen vuoteessa värähtämättä makaavaa äitiä. Juuri kun lääkäri oli sanomassa jotain, sydämenvalvontakone alkoi ulista ja näyttää viivaa. Olin itsekin saada sydänkohtauksen ja juoksin nurkassa olevaan tuoliin nyyhkyttämään. Lääkäri kutsui apulaisia ja äiti vietiin uudelleen leikkaussaliin.



Jonkin ajan kuluttua lääkäri tuli odotushuoneeseen jossa nukuin pää isän polvien päällä. Lääkäri pudisteli päätään ja isä herätti minut. "Lina Shandel kuoli äsken. Kuolinaika 03:28, kuolinsyy uusiutunut aivovamma. Äitisi aivovamma oli ennemmin lievä, mutta nyt pudottuaan alas ja lyötyään päänsä voimakkaasti kiveen vamma paheni vaikeaksi. Hän oli ollut tajuttomana lähes tunnin ennen kun te saavuitte, nuorineiti." Lääkäri sanoi katsoessaan minuun. Tunsin kuinka asia iskeytyi tietooni. Äiti oli kuollut. Aloin itkeä hervottomasti ja lääkäri sanoi isälle hiljaisella äänellä "Rouvan ruumis on ruumishuoneessamme, jos haluatte nähdä sen seuratkaa minua." Isä nousi ylös ja otti minut syliinsä. En uskaltanut itse katsoa, mutta isä kertoi että äiti makasi ensin tutkimuspöydällä lakanan alla vain kasvot näkyen ja sitten hoitajat asettivat hänet mustaan ruumispussiin. Lääkärin apujoukot nostivat ruumiin kärryille ja veivät jonnekin muualle ja silloin minäkin näin vilauksen mustasta ruumispussista. Aloin itkeä entistä enemmän ja painoin pääni isän olkapäätä vasten.




Äiti makasi kauniissa valkomarmorisessa ruumisarkussa jonka kansi oli auki.  Vilkaisin viimeisen kerran äitini kalpeita kasvoja ja kehotin isää sulkemaan arkun. Istuin hiljaa kirkonpenkille ja kuuntelin papin puhetta. Kirkko oli pimeä ja synkkä, minun toiveestani. En halunnut että siellä olisi valoisaa, valo merkitsi iloa ja toivoa, mutta minulla sitä ei sillä hetkellä ollut. Vääntelehdin papin puheen aikana kylmällä kirkonpenkillä ja kyyneleet kastelivat uuden mekkoni. Tilaisuuden jälkeen äiti laskettiin hautaan ja minun valitsemani hautakivi ja kukat odottivat pääsyään äidin haudalle.



Joka päivä kävin hautausmaalla katsomassa äidin hautaa. Pian hautausurakoitsija oli tasoittanut kummun ja pääsin isän kanssa tuomaan kukat ja kiven. Kohta äidin hauta oli peittynyt kukista ja uutuuttaan kiiltävä hautakivi seisoi kaiken keskellä. Aloin taas kerran itkeä äitiäni, mutta lähdin juosten pois hautausmaalta, en tahtonut itkeä nyt, en!



Eräänä iltana isä kertoi minulle että hän oli naimissa erään naisen kanssa ja hänellä oli lisäkseni 3 muuta lasta. Olin uutisen kuultuani hyvin järkyttynyt enkä puhunut pariin päivään isälle mitään. Mutta viikon kuluttua kun isä oli kertonut uutisensa, istuin katsomassa televisiota kun hän tuli viereeni "Maria pikkuinen. Serafina, vaimoni siis, haluaa kovasti sinut luokseen asumaan. Olen asunut täällä sinun ja Leonoran kanssa jonkin aikaa siksi että ehdit tottua ajatukseen minun perheestäni ja sulatella tutussa ympäristössä äitisi kuolemaa. Nyt kuitenkin haluaisin viedä sinut ja Leonoran vaimoni ja muiden lasteni luokse. " Isä sanoi  ja katsoi minua toiveikkaasti. Nielaisin ja nyökkäsin sitten hänelle. "Kuinka vanhoja muut lapsesi ovat?" Kysyin ja isän kasvoille levisi pienoinen hymy. "Christina ja John ovat kaksoset. He täyttävät kaksi viikkoa ennen sinun yhdennettätoista syntymäpäivääsi yhdeksän vuotta. Tapasin Serafinan laivalla jolloin lavastin hukkumiseni ja siellä hekin saivat alkunsa jos ihmettelet heidän ikäänsä.. Sitten on vielä pikkuinen Jayden, hän on neljä vuotta. Niin, Serafina -vaimoni on 31 -vuotias, minä 33 -vuotias, jollen ole muistanut mainita." Isä hymyili ja samalla ulkoa kuului taksin tyyttäystä. "Oho. Se tulikin jo." Isä sanoi hieman nolona. Katsoi häntä ihmettelevästi. "Taksi? Arvasitkö sinä lurjus että suostun?" Sanoin isälle mukamas vihaisesti ja isä purskahti nauruun. "Niin taisin arvata. Tuletko?" Hän ojensi minulle kättään ja tartuin siihen. Isä otti toisella kädellään lattialta kantokopan jossa Leonora torkkui ja nousimme taksiin joka huristeli kohti uutta kotiamme. Kaikki vanha saisi jäädä taakse.

Jonkun vanhan loppu on jonkun uuden alku, niinhän sitä sanotaan. Tämä ei suinkaan loppunut tähän, saatte lukea lisää Mariesta ja sattumista uudessa kodissa piankin..

PS. En sitten ole kovinkaan hyvä lääkäriteksteissä, joten olen saattanut möhliä jossain sairauskohtauksessa tjt..