"Lapset!" Isä karjui laskiessaan puhelimen luuria alas. Ensiksi huoneeseen juoksi juuri koulusta tullut Chrissy, sitten minä ja viimeiseksi John. Isä katseli meitä hetken aivan hiljaa ja sanoi sitten hieman järkyttyneesti; "Läheltä Daybelleyn rotkoa on löydetty sekavassa tilassa oleva nainen, jonka kasvot ovat veressä ja hän kantaa lasta. Nainen on vaaleahiuksinen ja pukeutunut ainoastaan yöpukuun. He eivät saaneet naista kiinni, koska tämä juoksi metsään heti kun poliisit yrittivät lähestyä häntä. Minä ajattelin mennä katsomaan, jos saisin hänet järkiinsä, sillä olen melko varma että hän on Serafina." Olin hetken lamaantunut järkytyksestä, mutta henkäisin sitten syvään ja katsoin isää. "Minä tulen mukaan. Haluan olla mukana kun löydämme Leonoran.." Sopersin ja tunsin kuinka kuumat kyyneleet valuivat poskillani. "Hyvä on.. Soitan varmuuden vuoksi poliisit silti kanssamme. Chrissy, sinä saat jäädä kotiin Jaydenin kanssa, Maria ja John, tulkaa kanssani." Isä sanoi katsellen huolestuneita lapsiaan. Chrissy lähti huoneesta muristen kohti Jaydenin huonetta. John oli kauhuissaan ja puristi kättäni. "Minua pelottaa. Jos äiti on seonnut?" Hän kuiskasi isälleen, mutta minä vingahdin kivusta Johnin puristettua kättäni liian lujaa. "Se on valitettavasti mahdollista.. Tai oikeastaan todennäköistä." Isä tuhahti poikaansa silmäillen ja heilutteli avaimia käsissään. "Aikaa ei ole tuhlattavaksi, tulkaa!" Hän jatkoi ja lähti juoksemaan ulos. Minä ja John seurasimme.



Isä juoksi ulos ja me kipitimme perässä pelokkaina. "Miksi jätit juuri Chrissyn kotiin, isä?" Kysyin huultani  purren, kun isä ajoi auton pois kotipihasta ja kiihdytti. "Siksi, koska tiedän että Chrissyllä on läheisimmät välit äitinsä kanssa. En halua hänen näkevän häntä tässä tilanteessa. Sinäkin John, voit jäädä autoon jos haluat. Poliisit tulevat pian, joten itseasiassa voisitte jäädä molemmatkin.." Isä sanoi kaahatessaan kohti Daybelleyn rotkoa. Alkoi sataa ja auto liukasteli tiellä. "Isä..? Aja nyt hiljempaa tai kohta me kaikki olemme tuolla pöheikössä.. Ja minä kyllä tulen sinun kanssasi sinne, jos nyt pääsemme hengissä rotkolle asti." Sanoin puristaen penkkiäni auton heittelehtiessä hiekkatietä syvemmälle metsään.



Astuimme ulos autosta, ja näin että puiden lomassa vilahtavan jotain ihmismäistä. "Leonora!" Kiljahdin ja lähdin hahmon perään. "Taivaan vallat tyttö, Serafina voi vahingoittaa sinua!" Conny karjahti ja lähti Johnin kanssa juoksemaan perääni. Pian he olivat jo juosseet rotkolle, jossa minä jo olin ja katsoin edessäni seisovaa naista järkyttyneesti. Etäämpää kuului poliisisireenien vaimeaa ulvontaa. "Serafina! Hyvänen aika.." Isä huohotti nähdessään lasta rutistavan ruhjeisen naisen rotkon reunalla. Kauniista kiharakampauksesta tai neutraalista meikistä ei ollut tietoakaan, vaan Serafinan kasvoilta hehkui pakokauhu ja verenpunaiset haavat. Hänen hiuksissaan oli oksia ja sammalta, ja ne olivat takkuiset. Hän päästi hallitsemattomia ääniä silloin tällöin ja mulkoili minua, Johnia ja Connya niin kuin ei tuntisi meitä. "Mimitä tte hhaluaatte?" Hän änkytti kimeällä äänellä ja katsoi pelokkaasti isää, osoittaen tälle sanansa. "Serafina.. Haluamme sinut ja Leonoran turvaan." Conny sanoi rauhallisella äänellä, mutta Serafina alkoi kiljua. "Mistä te puhutte? Te ette vie lastani!" Nainen sanoi hysterian partaalla. "Se ei ole sinun lapsesi!" Kiljahdin voimatta hillitä sanojani. Serafina oli paniikissa, laski Leonoran maahan ja kääntyi kohti rotkoa puristaen silmänsä kiinni.



"Jjos tte ssaatte llapseni, ette ssaa minua.." Serafina änkytti ja isä sieppasi Leonoran nopeasti kylmästä maasta. Lapsi itki. Serafina valmistautui hyppyyn, ponkaisi voimalla maasta ja hyppäsi. John purskahti kovaääniseen itkuun ja juoksi kohti autoa. Olin lamaantunut ja tuijotin sisartani joka lepäsi isän kärsivarsilla. "Mennäänkö?" Isä sanoi hiljaa minulle ja lähdimme autolle, jonka luona itkevä John oli jo käpertynyt maahan renkaan viereen.



Palasimme kotiin, isä antoi kevyesti ruokaa Leonoralle, koska mies ei tiennyt mitä tyttö oli syönyt parin päivän aikana, jos nyt ylipäätään oli syönyt. Ihme, jos lapsi on selviytynyt syömättä ollenkaan, kolme päivää sekopään naisen kanssa on muutenkin kova koettelemus.. Leonora laskettiin vuoteeseen, jossa tämä pian nukahti ja alkoi tuhista. Isä palasi olohuoneeseen, jossa minä ja muut sisarukseni jo odotimme. Jayden ei paljoa kuitenkaan ymmärtänyt, vain sen, että äiti oli löydetty, mutta taas kadotettu. "Äittä?" Jayden hoki koko ajan ja kulki ympyrää huoneessa. "Teidän täytyisi nyt ymmärtää, että äitinne on kuollut. Kukaan ei selviä tuonlaisesta hypystä hengissä. Poliisit, jotka tulivat paikalle lähtiessämme, ovat luvanneet yrittää nostaa hänen ruumiinsa ylös." Isä sanoi hiljaa kaksosten itkiessä. Vain minä pysyin kyynelehtimättä. Isä kertoi myöhemmin, että kasvoilleni oli jähmettynyt niin syvä inhon, pelon ja huojennuksen sekoitus, jota oli hyvin hankala tulkita paremmin.



Kahden viikon päästä rotkoillasta meille soitettiin. Kerrottiin, että Serafinan ruumis oli saatu ylös heti sinä yönä, milloin hänet löydettiin. Naiselle oli välittömästi tehty ruumiinavaus, jonka tulokset kertoivat Serafinan olleen kotoaan lähdettyään kuolemaansa asti hyvin vahvan huumausaineen vaikutuksen alaisena. Isä sai tietää ensimmäisenä kaiken, myös sen, että hänen vaimonsa oli ilmeisesti huumattu jollain hyvin vahvalla aineella, eikä hän ollut lähtenyt vapaaehtoisesti kotipihaltaan, jossa oli ollut viemässä roskia lasten kouluunlähdon aikaan. Kun bussi oli lähtenyt, ja Conny mennyt sisälle, Serafina oli todennäköisesti pakotettu alakertaan hakemaan lapsi ja sitten lähtemään jonkun toisen miehen kanssa pihasta. Silminnäkiöitä ei ollut kuin yksi, keski-ikäinen nainen, joka kertoi punaisiin pukeutuneen ja kasvonsa hupulla peittäneen miehen uhkailleen naista aseella ja pakottanut tämän olemaan hiljaa. Miehen töitä helpotti se, että sinä aamuna oli seitsämän aikaan vielä ilmassa leijunut sumua. Poliisikuulustelun mukaan nainen ei uskaltanut sanoa mitään näkemästään, koska oli ennenkin nähnyt 'harhoja'.
Kaikki ihmettelivät koska olin hiljaa enkä puhunut kenellekään, olin vain Leonoran kanssa ja kirjoitin päiväkirjaani. Kaksoset toki olivat surullisia äitinsä menetyksestä, olivat pari päivää koulustakin poissa. Mutta kukaan ei ymmärtänyt minua.. Ensiksi menetin äitini, sitten äitipuoleni ja kaikenlisäksi olin menettää rakkaan sisareni. Tiedättekö, millaisen tyhjiön se jättää pieneen ihmiseen?